Mies sai eilen illalla epilepsiakohtauksen. Sama tajuttomuus-kouristuskohtaus kuin aiemminkin, mutta meni nopeasti lääkkeellä ohi. Ei tullut vahinkoa kun kohtaus tuli telkkaria katsoessa sängyssä, mutta väsynyt tietenkin oli jälkeenpäin, kun kohtaus on niin kova rutistus sekä psyykkisesti että fyysisesti. Puri kieleensä taas, muttei kovin pahasti. En kutsunut ketään avuksi kun sain käännettyä miehen niin, että sain lääkkeen laitettua. Oli vaan tyhjä olo taas kohtauksen jälkeen miehen nukkuessa. Jokseenkin samanlainen rutistus se on kuitenkin aina mullekin, vaikka jollain lailla niihin on tottunutkin. Vitutti ja väsytti, mutta hukutin tunteet katsomalla elokuvan loppuun.

Leiri on ollut mukava, mutta ohjelmaa on miehen kuntoon nähden liikaa. Päikkäreitä ei ole ehtinyt nukkumaan niin paljon kuin normaalisti, ja ehkä kohtauskin oli seurausta osittain siitä. Tänään on pitänyt jättäytyä osasta ohjelmasta pois. Ihmisten kanssa on ollut mukava jutella, ja leiripaikka meren rannalla on suorastaan paratiisi. Jo maisemanvaihdos on tehnyt ajatuksille hyvää. Illalla käytiin keskustassa bussilla ostamassa tuliaisia tytölle ja kuuntelemassa puistokonserttia. Mutta kaupunkireissu piti suunnitella säntillisen lyhyeksi ja selkeäksi.

Tuntuu nykyään niin omituiselta kulkea rinnakkain miehen kanssa. Vauhti on hidasta, oikeasti eläkeläisvauhtia mennään, ja silti pitää levähdellä. Mun pitää puhua lujempaa, että mies kuulee, ja sekin tuntuu siltä kuin juttelisi omalle papalleen. Sairaus ilmenee jo niin konkreettisesti kaikessa.

Leiriläisistä kukaan muu ei vielä ole saanut tätä viimeisintä CCNU-solunsalpaajaa, vaan suurin osa on syönyt Temodalia, eli sitä jota mieskin söi 7 kuukauden ajan kunnes sen teho loppui. Kumma kyllä CCNU on pystynyt jarruttamaan kasvaimen etenemistä jo näinkin kauan. Olisihan se lottovoitto nähdä seuraavissa kuvissa kasvaimen pienentymää. Sitkeä tautipaskiainen tämä kyllä on.