Kesä on edennyt jo pitkälle edellisestä kirjoituksesta. Harvoin tulee näitä hetkiä, että vaan rauhassa istun ja mietiskelen ja kirjoitan ajatuksia ylös. Mutta nyt pienempi nukkuu, isompi pelaa ja mies lepäilee. Ulkona sataa ja salamoi, mutta lasikuistilla tee on kuumaa ja selän alla pehmeä sohva. Aika herkullinen hetki kirjoittamiseen.

Olin juhannuksena perheen kanssa paikassa, johon oon koko pimeän vuoden haaveillut pääseväni. Mun vanhempien mökillä keskellä järveä - mikä paratiisi. Sitä rauhaa ja kaunista luontoa ei mikään tässä maailmassa voita. Jos päivä alkaa ja päättyy järvessä pulikoimiseen, ei olokaan voi olla kovin huono.

Pienempi tyttö on tutustunut tänä kesänä täysin uuteen ja ihmeelliseen eliölajiin - hyttyseen. Puolitoistavuotiaalle pieninkin öttiäinen on iso ihmettelyn aihe. Mökillä ollessa sattui monta kertaa tilanne, jolloin tyttö näytti vaan seisovan paikallaan ja aloitti yhtäkkiä hervottoman itkun. Kun juoksin paikalle, kesti hetken ennenkuin tajusin miksi tyttö itkee. Ei ollut kaatunut, tipahtanut, ja tuttikin oli jo valmiiksi suussa. Mutta käsi oli ojossa, ja pienellä sormella istui hyttynen. Miten kamalaa! Pieni ötökkä pisti ja satutti, eikä tyttö osannut tehdä hämmennykseltään muuta kuin itkeä. Suloinen tilanne.

Siitä tuli mieleen myöhemmin, että meidän elämäntilanne aiheuttaa aika ajoin mussa jokseenkin samanlaisen reaktion. En osaa tehdä lamaannukseltani mitään. Välillä itken, välillä kiukkuan, mutta välillä vain jähmetyn tai hoidan tyttöjen rutiineja kuin robotti. Kunnes havahdun taas siihen, miten paljon tämä tilanne mua raastaa ja väsyttää, ja imee kaikki mehut.

Moni läheinen on ihmetellyt mun jaksamista ja sitä miten hyvin mun pää olosuhteisiin nähden toimii, ja samalla varoitellut että jossain vaiheessa edessä on kunnon romahdus. Se varmasti tulee joskus tapahtumaan. Nyt vielä pinnistelen ja sinnittelen, mutta saan onneksi säännöllisesti vapaatakin, jolloin heitän omat aivoni narikkaan. Välillä pelkään, sairastunko vielä itsekin tässä valtavassa paineessa. Mutta ehkä se auttaa, kun nykyään osaan ottaa rennosti silloin kun pääsen kaikesta vastuusta vapaaksi ja aivot palautuvat stressitilasta.

Sen oon välillä huomannut, että mulle tulee tunteet pintaan useimmiten silloin, kun näen meidän tilanteen tavallaan ulkoapäin toisten ihmisten silmin. Tarkoittaako se sitä, että pidän itseäni vielä tunnetasolla etäällä koska en vielä pysty kaikkea tätä käsittelemään? Vaikka järjellä kaikkea käsittelenkin.

Joogasin muuten ensimmäistä kertaa kesämökin laiturilla, mikä oli aika extreme-kokemus! En kovin solmuille vielä taivu, mutta aloittelijan kunnon mukaan kokeillen ja muistellen tunneilla opetettuja liikkeitä. Mahtava laji, kun muistaa kuunnella selkää. Yritän edelleen päivittäin nauttia pienistä hyvistä hetkistä. Nuuhkia kesän tuoksuja. Tuntea viileän järviveden iholla. Kuunnella sadetta ja lintujen juttelua. On kai sekin yhdenlaista meditoimista.