lauantai, 11. helmikuu 2017

Nothing else matters

Suoraan asiaan niinkuin ennenkin: Avioero astui voimaan joulukuussa.

Kova vääntö oli itseni kanssa siitä, voinko sitä täällä myöntää ja siksi näin pitkä viive edelliseen kirjoitukseen. Olen jättänyt sairastuneen puolisoni, ja itse terveenä puolisona halunnut erota ja myös vienyt sen loppuun. Edelleen tuntuu hankalalta sitä myöntää.

Vaikeinta oli sietää sairaus osana omaakin elämää. Tuntuu itsekkäältä ja paskalta, enkä ole mitään säälipisteitä vailla. Enkä niitä ansaitsekaan. Mies ansaitsee terveen elämän, jatkumon, hyvän elämän. Paremman, mitä minä pystyin puolisona tarjoamaan. Paska vaimo olin, kun en enää jaksanut. Säälittävä luovuttaja.

Mutta paljon rakastin sairastunuttakin miestä. En olisi halunnut, että oma rakas sairastuu. Sairautta en kuitenkaan kestänyt, vaikka töitä hyväksymisen kanssa yritin tehdä. Ehkä rakkaus loppui sairauden vuoksi, tai ehkä itse muutuin. Ja muutuinhan minä. Tie eropäätökseen oli pitkä ja piinaava, mutta mitäpä sitä pyörittelemään. Päätös piti tehdä, koska koin niin.

Minä päätin erota, koska en muuta tietä enää nähnyt. Näin sen täytyi mennä, näin se meni.

Kaikki on tällä hetkellä hyvin. Lapset voivat hyvin, mies voi hyvin, minä voin hyvin. Mitä täällä tapahtuu?? Toki traumojen työstäminen vaatii aikaa, terapiaa ja kuuntelemista. Silti elämä on kutakuinkin normaalia ja kulkee omalla painollaan. Päivät ne vaan tulee, ja menee läpi sormien sunnuntait... Lapset näkevät isäänsä ja isä lapsiaan.

Kiitollinen olen monesta asiasta, ja toivon jokaiselle tämän sairauden kanssa kamppailevalle järjettömän isolla sydämellä voimia ja valoa. Toivon myötätuntoa sekä sairastuneelle että puolisolle, koska kovat ovat molemmat osat. Sairastuneelle paljon toivoa siihen, ettei sairaus aina todellakaan etene niin toivottomasti kuin mitä sairaalassa kerrotaan. Puolisolle toivon rohkeutta, ja luottamusta omiin tunteisiin.

Istuttiin tytärten kanssa kolmestaan tänään ruokapöydässä ja pidin esitelmää vihreistä kasviksista. Pöydässä oli pinaattia, auringonkukan versoja, ja kahta eri salaattia. Pian 13-vuotias tytär muisti otteen meidän perheen ruokapöytähistoriasta, miten minä olin joskus vouhottanut siitä, että tässä perheessä muuten sitten syödään tästä lähtien vaan raakoja kasviksia. Huutomerkki ja epäilemättä vielä nyrkki pöytään. Tyttö muisteli, että taisi pienempi tyttö olla vielä mun vatsassa ja että siksi julistin uutta menyytä niin raivolla. Mutta oikaisin, että isompi syy taisi kuitenkin olla isän sairaus ja tahto sen voittamiseen kaikin mahdollisin tavoin (toivo, joka kylläkin horjui rajusti pitkin matkaa). Tyttö oli kauan aikaa hiljaa, mutta jossain vaiheessa tokaisi: "Äiti, sulla on paljon viisautta." Olin jo kokea ylpeyttä itsestäni, kunnes tyttö jatkoi: "Kun sää oot jo niin vanha."

Kirjoittamista en aio lopettaa, mutta ehkä aiheita täytyy kaivella nyt vähän lujemmin. Kiitos kaikille taas lukemisesta ja kommenteista <3

Kuunnelkaa vielä ajatuksella Club for Fiven versio Metallican klassikosta Nothing else matters. Kiitos.

"So close no matter how far
Couldn't be much more from the heart
Forever trusting who we are
And nothing else matters

Never opened myself this way
Life is ours, we live it our way
All these words I don't just say
And nothing else matters

Trust I seek and I find in you
Every day for us something new
Open mind for a different view
And nothing else matters

Never cared for what they do
Never cared for what they know
But I know

So close no matter how far
Couldn't be much more from the heart
Forever trusting who we are
And nothing else matters

Never cared for what they do
Never cared for what they know
But I know

I never opened myself this way
Life is ours, we live it our way
All these words I don't just say
And nothing else matters"

 

sunnuntai, 4. lokakuu 2015

Traumapäivän purkua

Tasan neljä vuotta sitten mies sai diagnoosin aivokasvaimesta. Muisto on kummallisen tuore. Muistan koko päivän tapahtumat, ilmeet, eleet, tunnelmat, sanat... Ei siis ihme, että pelkäsin tätä päivää etukäteen. Mutta päivän kulku yllättikin mut positiivisesti. Mulla on siis vielä toivoa!

Nukuin aamulla pitkään tyttöjen ollessa vanhemmillani yökylässä. Hyppäsin ylös ja painelin aamukahvin kanssa parvekkeelle tekemään illalla aloittamani työn loppuun. Maalasin säilytyslaatikot, jotka piti maalata kuusi vuotta sitten. Mies nikkaroi ne ennen sairastumistaan kylpyhuoneen ylimääräisiksi jääneistä kattolaudoista. Teki hyvää värkätä ja tehdä käsillä jotain konkreettista. Kuuntelin Bill Evansia, istuin kylmällä parvekkeen lattialla varsin epäergonomisissa asennoissa ja sudin vimmalla puupintoja edestakaisin. Terapeuttista. Kahvikin jäähtyi.

Aivosyövästä ei ole ollut viime aikoina merkkejä, eikä pitkään aikaan. Lääkityksiä on vähennetty, ja niistä on tullut jonkin verran oireita. Epilepsiakohtaus tuli jokunen viikko sitten. Tällä viikolla on neurologikontrolli, jonne yhdessä mennään. Välillä miehen asioiden hoitamista on paljonkin, välillä vähemmän. Kutsuin miehen maalausprojektin jälkeen syömään meille kotiin. Pienempi esitteli isälleen askartelujaan, isompi lukemaansa kirjaa Harry Potter-elokuvien taustoista. Mies meni taksilla takaisin palvelutaloon. Kävin bänditreeneissä pienemmän tytön kanssa. Iltapäivällä tehtiin taikahiekasta torneja ja samaa hiekkaa pyyhin sukanpohjista vielä pitkin iltaa. Tein huomiseksi karjalanpaistit valmiiksi, koska viikko tulee olemaan heti maanantaista alkaen tiivis ja täynnä hässäkkää. Laitoin tytöt nukkumaan. Ja tässä ollaan taas, kun muistot alkoivat huutamaan liian lujaa.

On ollut opittava jotenkin elämään tämän kanssa, mutta joskus oon ihan hajalla. Tilanteen raskaus yllättää mut aina välillä, kuten viimeksi isomman tyttären koululääkärikäynnillä. Lääkäri kysyi tytöltä, miksi tämä käy kahdesti viikossa terapiassa. Tyttö painoi päänsä alas, purskahti itkuun ja sanoi, ettei pysty kertomaan. Samalla kun kerroin, että isä sairastui aivosyöpään vuonna 2011 ja asuu nyt palvelutalossa tajusin, miten valtavan iso asia tämä tytölle onkaan. Katsoin tyttöä, joka istui kädet kasvoillaan ja mun sydän repesi. Silitin sen hiuksia. Niin epäoikeudenmukaista, mitä kaikkea se on joutunut 11-vuotiaan elämänsä aikana jo ottamaan vastaan.

Tyttöjen vuoksi mun on jaksettava, ja painettava synkkyyttä päin. Pian murrosiässä olevan tyttären vimmat on pystyttävä ottamaan vastaan. Olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa omille vanhemmilleni, jotka jaksavat olla mun tukena ja apuna koko ajan. Heidän ja tyttöjen välit ovat läheiset, ja ovat elintärkeitä turvallisia aikuisia tyttöjen elämässä. Mun arki nojaa nyt vahvasti heihin.

Näin viime yönä taas unta, joka muistutti terveistä ajoista. Kuitenkin lopussa uni kääntyi epilepsiaan ja syöpään, ja heräsin hikipisarat otsalla. Näillä mennään kun muuta ei voi. Norjasta tulee mies, kitara ja toivo:

"Easy tiger there's a whole world to explore.
Ain't no use in a key if you don't know what it's for.
It ain't easy if you don't know where it's at.
It ain't easy if you don't know where it's been.

Some make peace with the winding road their on.
Some die young cause they try to hold on too long.
Some days get tainted by a bitter taste
but it ain't wasted if it's faced.

People are strange and strange things happen to all.
But waiting game is the hardest game of all.
Sometimes good folk go for the kill
when all that mattered was the love not the content of the will.
So try to be good, take care and never look down.
You're never far from the truth if the truth is all around.
Even hard is good when the heart is young
when even songs that bring you down get sung.

Easy tiger there's a whole world to explore.
So much to do and so much worth fighting for.

It ain't easy if you don't know where it's at.
It ain't easy if you don't know where it's been.

It ain't easy if you don't know where it's at.
It ain't easy if you don't know where it's been.

It ain't easy if you don't know where it's at.
It ain't easy if you don't know where it's been.

Easy tiger there's a whole world to explore."

(Thomas Dybdahl: Easy Tiger. Löytyy albumilta What's Left Is Forever.)

 

 

perjantai, 2. lokakuu 2015

Fall

Tulin ahdistavia ajatuksia tänne pakoon. Tai siis kohtihan minä niitä tulin. Nyt on synkkää. Vuosipäivä lähestyy, siis 4.10. Tallaan samoja seutuja edelleen. Asunto ja kotikonnut. Lenkkipolut ja ajotiet. Nyt kaikki tuntuvat huutavan mulle neljän vuoden takaisesta syksystä. Päässä pyörii viha, joka yrittää peitota surua. Mussa on hirvittävä määrä surua.

Hei herra isoherra siellä! Olisiko ollut liikaa vaadittu, että olisin saanut viettää edes vähän enemmän aikaa terveen miehen kanssa? En jaksaisi tätä jatkuvaa painetta, huolta ja murhetta, synkkien ajatusten sietämistä ja pakoilua. Kerro, mitä minä niin väärin koskaan tein, että mut piti näin rankasti nujertaa? Oikein talloa tänne mutaan, jossa on pohjattoman syvää pettymystä elämää kohtaan. Että vihaankin elämää välillä. Ja sitten taas toisena päivänä yritän sylkeä kaiken sisälle kertyneen katkeruuden ulos, etten pilaantuisi ennen aikojani. Miksi kaiken piti tapahtua?! Järjetöntä edes kysellä...

Mulla on ikävä! Kohta en edes muista ketä.

Joskus tulee pakottava tarve meren ääreen. Täytyy saada nähdä, kuulla ja nuuhkia sitä. Syksy, lehdet, viileys, puuskatuulet. Melankolia lisääntyy. Joku pakottaa pysähtymään. Kävelin kotikulmien merenrantaa pitkin eilen. Oli avuton ja paljas olo. Pyysin vielä vähän voimaa... Ja äkkiä mereltä päin osui tuulenpuuska selkään.

Syksy - fall. Kaatua. Pudota. Suistua. Nujertua. Sortua.

Viime keväästä lähtien kuuntelussa on ollut järjettömän taitava ja ihana Lianne La Havas. Spotifysta löytyvät molemmat levyt. Livenäkin tuli nähtyä. Ensimmäiseltä levyltä "Gone":

"When I waited for you there was no show.
Made myself believe the untrue, how could I not know?
But it seemed easier, just to lie.
But I found you out, this is my last goodbye

I heard enough fairy tales back in my youth.
So just stop biting your nails and take the painful truth.
You just look ridiculous in disguise.
Yes I found you out, this is my last goodbye.

'Cause you used to be my life and soul
Keeping everything in tune
What the heck man
Last time I checked man
We had it all, it was just me and you
So what happened to you
Thought I knew you
No more chances
I'm gone, gone, gone

Love is not blind, it's just deaf and it is dumb!
So how could I fool myself thinking you were the one.
How sad, how undignified...
Now I found you out, this is my last goodbye.

'Cause you used to be my life and soul
Keeping everything in tune
What the heck man
Last time I checked man
we had it all, it was just me and you
So what happened to you
Thought I knew you
No more chances
I'm gone, gone, gone
Don't wait for me
I'll be gone

'Cause when I waited for you there was no show.
Made myself believe the untrue, how could I not know?"

lauantai, 5. syyskuu 2015

Pienissä tiloissa?

Oivalsin jotakin. Oon käyttänyt järjettömän määrän energiaa siihen, että oon yrittänyt olla ehjä ja valmis ihminen. Vasta viime vuosien aikana se on näyttäytynyt mulle pikkuhiljaa, millaista on olla hauras, tarvitseva ja niin helvetin keskeneräinen. Ei musta koskaan tule valmista eikä täysin eheää kokonaisuutta. Säröjä on ja tulee takuulla vielä lisää.

Silti mulla on tarve olla viisaampi, valmiimpi ja varmempi ja osata ennustaa tulevaisuutta! Huomaan käyväni läpi samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Toisaalta välillä huomaan olevani kylmempi ja kovempi, ja se tuntuu pahalta. Sellainen en halua olla, mutta sellainen on välillä pakko olla.

On vaikeaa näyttää säröjä muille. Suojahan kaikilla on oltava, eikä kaikkea halua näyttää kaikille. Vain harvat ja valitut saavat nähdä sen kaikkein aidoimman puolen. Kai se on niin, että vain näyttämällä itsemme kokonaan ja altistamalla itsemme uusille haavoille voimme aidosti kohdata toisen ihmisen.

Haluan olla erehtyvä mutta oppiva, eksynyt mutta joka kykenee myös löytämään. Haluaisin olla kypsä mutta silti pystyä säilyttämään osan alkuperäisestä raa-asta ytimestäni. Siitä, joka minusta alkoi muodostumaan murrosiässä. Haluaisin osata olla viisas silloin kun viisautta tarvitaan. Mutta se vaan on myönnettävä, etten välillä tiedä mistään mitään. Varsinkaan silloin kun tunteet ovat pinnassa. Pallo kaukana siellä jossain jeeran takamailla.

Mun miehen äiti, anoppini, olisi täyttänyt 60 vuotta pari viikkoa sitten. Matkamme yhdessä oli värikäs ja opettavainen. Kävin haudalla viime viikonloppuna yksin. Tuntui hyvältä kohdata hänet siinä. Kaikella tapahtuneella tuntui olevan oma merkityksensä. Pinnassa oli kuitenkin suru ja ikävä kaikkien puolesta, joiden elämässä on nyt ihmisen kokoinen aukile. Lopullisuus on käsittämätön asia. Silti kuolemassakin on jotain kaunista ja ikuista kaikkine muistoineen, jotka palaavat mieleen pieninä palasina.

Elämässä tuntuu olevan loputon sykli alkuja ja loppuja, pieniä ja suuria. Pitkän pimeän jakson jälkeen alan nähdä merkityksiä asioille ja saada hyvänolontunteita elämästä, työstä ja arjesta. Vastoinkäymisiä on ollut ja tulee olemaan, mutta elämä silti jatkuu niin pitkään kuin on tarkoitettu.

Näin kesällä merkittävän unen. Seisoin tiheän väkijoukon keskellä jumissa, ja päätin kiivetä korkealle katonharjalle turvaan. Pelkäsin hemmetisti ja tiedostin riskit, mutta kiipesin silti. Harjanteelle päästyäni olin hetken huojentunut, mutta korkeus pelotti ja aurinko poltti ihoani. Olin täysin suojaton. Yritin huutaa alhaalla kulkevilta ihmisiltä apua. Ajattelin, etten tulisi tästä selviämään. Päätä huimasi. Päätin silti yrittää alas, ja kun otin ensimmäisen kurotuksen jaloillani, oli pudotus vain metrin! Pääsin jaloilleni, ja maa otti minut turvallisesti vastaan. Freudille terkkuja!

 

Lauloin joskus 1N-yhtyeen biisin "Pieneen tilaan". Puhuttelee se vieläkin:

"On jotain raskasta taskussa.

Se mua painaa ja madaltaa askelta. Mistä saisin tuulta purjeeseen?

On niin turhaa hukkua murheeseen.

Odotanko turhaan vaan muutosta, kulmaa seuraavaa ja uutta alkua?

Miksi kuljen? Minne täältä meen?

Sitä raukat aina kyselee.

 

Pieneen tilaan tänään mahtuvat mun parhaat, kalliit unelmat.

Kun voimat joskus loppuvat, ne mua vielä hetken kantavat.

 

Mut on täällä paljon vielä muitakin, jotka samaa miettii aina iltaisin.

Siksi paikan sinulle varasin, tämän kaiken kanssasi jakaisin.

On tämä hetki meillä nyt lahjana. Ei muuta ole, siis voidaan siitä nauttia.

Mä annan sinulle kaikkeni. Tiedän sen, on tässä nyt paikkani.

 

Pieneen tilaan tänään mahtuvat, mun parhaat kalliit unelmat.

Kun voimat joskus loppuvat, ne mua vielä hetken kantavat.

 

Joskus on vain pakko paeta. Kaikki ovet muilta sulkea.

Joskus täytyy kauas kulkea, jotta voisi palata."

 

 

 

 

tiistai, 19. toukokuu 2015

Valoa!

En tiedä, miksen postannut tätä jouluna:

"Kello pyörähti kaksi tuntia sitten jouluaaton puolelle ja tämä tätsy ei saa unta. Jotain väreilee ilmassa ja tekee levottomaksi. Joulun taikaa? Ei ole. Jouluahdistusta se on. Synkkää ja ikävää.

Yksinäisyys ja väliinputoamisen tunne.

Lapsille pitäisi tehdä kaunis ja riemukas joulu, mutten siihen kykene. Sekin aiheuttaa pettymystä.

Ihmisiä on ympärillä, on ruokaa ja juomaa. Pukkikin tulee (vaikket haluaisi). Mikään ei tunnu missään. Paitsi se tyhjyys. Onttous. Nauran kyllä, vitsailen ja näytänkin kaiketi nauttivani olostani. Mutta se on kuori joka puhuu. Ei tee mieli syödä, vittuun kaikki lahjat.

Ei kukaan halua nähdä mun sisälle. Enkä minä halua ahdistaa ketään.

Kuuntelisin mieluummin kaikkea muuta kuin joululauluja, mutta silti väkisin kuuntelen. Yritän sysätä hankalan tunteen jonnekin kauas, mutten siinä onnistu. Laulan uskomatta sanaakaan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni toivoisin, että joulu ja loma menisivät vaan äkkiä ohi. Tarvitsen rutiineja ja arkea, että pysyn kasassa. Nyt on järkyttävän vaikea olla."

Ja oli myös järkyttävän ahdistavaa tekstiä! Ehkä siksi jätinkin tuon omiin arkistoihini. Olinko se minä? Ei mulla noin kamalaa ole sen jälkeen ollut, thank god.

Peilaan tämänhetkistä oloa puolen vuoden takaisiin tunnelmiin. Onhan tässä edetty isolla E:llä. Välillä harppauksin, välillä madellen. En ole niin synkkä ihminen oikeasti, mitä blogi ehkä antaa ymmärtää. Mutta hyvä väylä tämä on ollut, ja kaikkien synkkien vuosien tekstit ovat mullekin olemassa sitten joskus kun niihin haluan palata. Sitten joskus. Nyt keskityn kirjoittamiseen, tähän iltaan, ehkä ihan vähän huomiseen... Tollen poika olisi innoissaan (siis Eckhart) ja taputtaisi karvaisia käsiään.

Hetkessä elämisestä olen joskus täällä vaahdonnut, hyvässä ja pahassa. Silloin kun on kamalan paha olla, juuri se hetki on liikaa. Siihen ei kultareunusta saa vaikka päällään seisoisi. Tai pääseisonnassa meditoisi. Tai ainakaan minä en ole saanut.

Mutta nyt kun näen selkeämmin oman elämän jatkumon jossain edessäpäin, ahdistus on joutunut väistymään. Välillä se puskee takaisin, mutta sitten menee taas. Muistotkin tulevat, ja sitten taas menevät. Hymyllä siivittäen sinne mistä tulivat.

Ihmiset. Hetket. Ilot ja surut. Laulut. Ja siitä sujuvasti hienoon biisiin, jota oon luukutellut pitkin kevättä:

 

"Verhojen raoista tulvii valo
ja jokaisen surkea neliön
tästä asunnosta täyttää
ja kaikesta päätellen
ei tullut maailmanloppu
olemme hengissä vieläkin
ja nyt uusi aamu nousee kääntyy uusi lehti vihdoinkin

olin vieraantunut elämästä
jonka tunsin aiemmin
en edes pitänyt ihmisistä
joita ystävikseni kutsuin
vailla määränpäätä jossain
minä yksin harhailin
mutta nyt uusi aamu nousee minä tunnen sen luissani

uusi aamu, uusi aika

olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
on uusi aamu, uusi aika

verhojen raoista tulvii valo
se tulvii huoneesta huoneeseen
ja kun mä katson ympärilleni
uskon pieneen ihmeeseen
ei tullut maailmanloppu
on kaikki niin kuin ennenkin
mutta jokin minussa muuttui
olen hengissä vihdoinkin

uusi aamu, uusi aika

olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista

on uusi aamu, uusi aika

uusi aamu, uusi aika"

(Egotrippi: Uusi aamu, älyttömän hienolta albumilta Vuosi nolla. Kuuntele!)