Vietiin mies eilen miehen siskon kanssa päivystykseen. Sai sieltä osastopaikan.

Fysiatri puhui perjantaina selän murtumista kahdesta kohtaa! Selkä kuvattiin tänään uudelleen, ja sieltä löytyi useita uusia murtumia ja edellisten murtumien progressioita. Kolmessa viikossa tullut muutos oli valtava. Uskomatonta... Että pitää miehen selkäkin vielä murtua, kun kaikki muu on jo viety. Ihan kamalaa ja säälittää niin, ettei sitä tunnetta pysty edes kuvaamaan. Tuntuu niin  pahalta miehen puolesta. Ei ihme, että se on ollut niin kipeä...

Selkään harkitaan nyt jotain ihme sementtiä, joka ruiskutetaan piikillä rankaa tukemaan. Uskomattomia toimenpiteitä. Ilmeisesti mies tulee olemaan nyt sairaalassa pitkään, ellei pysyvästi. Siihenkin olen jo jotenkin yrittänyt varautua, ettei mies enää kotiin tule.

Päätin joskus kuukausia sitten, että jos miehen vointi menee niin huonoksi, että tarvitsee vaippoja, sen paikka on silloin sairaalassa. En halua olla sairaanhoitajana kotona, enkä halua että tytöt joutuvat näkemään isäänsä niin huonossa kunnossa.

Vaippoja ei nyt ole tarvittu, mutta jos mies käyttää useasti päivässä kuikkaa ja tarvitsee vessassa pyyhkimiseenkin apua, on tilanne jo huono. Soitin maanantaina kotisairaanhoitoon johon miehellä on jo asiakkuus, ja sieltä kysyttiin mihin mies tarvitsee apua. Sängystä nousemiseen ja sinne menemiseen, vessakäynteihin, peseytymiseen, ruokailemiseen, pukemiseen, lääkkeiden ottamiseen, eikä käveleminen onnistu ilman apuvälineitä. Mietin mielessäni, onko mitään mihin mies ei tarvitse apua. Eipä tullut mieleen.

Soitin maanantaina usealle eri taholle sairaalaan, ja pyysin vuodeosastopaikkaa koska en pärjää miehen kanssa enää kotona. Joka paikasta käskettiin soittamaan toiseen paikkaan, kunnes sädehoitoyksikön lääkäri otti asian hoitaakseen. Hän selvitti, mihin mies voisi päästä, mutta soitti pian takaisin ja sanoi, että joka paikka on nyt täynnä eikä sinne oteta kuin päivystyspotilaita. Laittoi kiireellisen lähetteen kaupunginsairaalaan, muttei osannut sanoa kauanko menisi että mies hoitoon pääsisi. Sanoin, ettei me mitenkään pärjätä täällä ilman kunnollisia välineitä, ja kun on vielä tuo parivuotias joka täällä juoksentelee ja syntyy vaaratilanteita miehen kaatuillessa. Lääkäri soitti mun puolesta apuvälinelainaamoon, tilasi muutaman apuvälineen ja laittoi sairaalasängyn meille tilaukseen.

Äiti ja isän veli kävivät hakemassa apuvälineet tänne heti maanantaina. Järjesteltiin yhdessä koti siihen kuntoon, että kaikki välineet mahtuvat paremmin. KONKREETTISTA APUA. Äitihän täällä hääri koko viikon siitä huolimatta, että oma mies oli osastolla toipumassa munuaisleikkauksesta. Säälitti... mutta tarvitsin kipeästi apua. Ja aina kun äiti lähti huomasin, etten pärjää yksin kun täällä on vähintään kahdelle terveelle aikuiselle tekemistä. Yhden selkä ei kestä miehen nostelua ja siirtelyä, eikä välttämättä kahdenkaan. Eilen sairaalassakin tarvittiin kolme hoitajaa miehen siirtelyyn ja pukemiseen.

Mua kiukuttaa, että potilaan ja omaisen on itse osattava kaikkea pyytää! Koko ajan avuntarve on määriteltävä itse, johon potilas ei itse kykene ja mun on puolisona sitä hirvittävän kivuliasta ja vaikeaa tehdä. Saati sitä päätöstä, etten pärjää miehen kanssa enää kotona. Miksei kaikenlaisesta avusta, jota tarjolla kuitenkin on, voida tehdä konkreettista listaa ja antaa perheille jotka apua tulevat väistämättä jossain vaiheessa tarvitsemaan? Jumalaton työmäärä mulla on mennyt siihenkin, että saan kaiken tarvittavan tänne kotiin. Eikä munkaan pää toimi. En jaksaisi olla aina soittelemassa ja vaatimassa tänne kaikkea. Mutta kai tästäkin tilanteesta yritän taas löytää jotain, josta voisin syyttää itseäni. Kuluttavaa.

Teki tosi tiukkaa tilata miehelle ambulanssi. Taistelin mielessäni, onko mies nyt oikeasti niin huonossa kunnossa, etten pärjää sen kanssa kotona. Mieskin kysyi, että niin miksi oonkaan menossa nyt sairaalaan.

Kun tulin eilen illalla tyttöjen kanssa kotiin, oli jotenkin karmaiseva näky nähdä miehen pyörätuoli käytävällä tyhjillään. Eeva-kävelyteline olohuoneessa. Kuikka sängyn vieressä. Pytynkorottaja vessassa. Suihkutuoli suihkussa. Järjestelin kaikki välineet ensitöikseni parvekkeelle. Turhaanko ne kaikki tänne nyt hommattiin? Tuleeko mies enää takaisin?

Toisaalta mua helpotti. Isompi tyttö tuumasi, että onpa täällä hiljaista. Ei pystynyt sanomaan kuitenkaan ääneen sitä, että tuntuu kummalliselta kun isi ei ole täällä. Sanoin sen tytön puolesta. Onhan tämä yhtäkkiä aika kummallista tosiaan. Ristiriitaista. Haluaisin, että mies vielä täällä käppäilisi ja höpisisi, ja toisaalta mua suunnattoman paljon helpottaa että voin huolehtia vaan tytöistä. Jää aikaa itsellenikin, eikä mielessä ole jatkuvasti se järjetön huoli ja ahdistus. Sääli on musertavin tunne tällä hetkellä. Sitä ei meinaa sietää ollenkaan. Tekee kipeää, että mies on niin kipeä. Vitun sytostaatit ja kaikki lääkkeet. Vievät ihmiseltä kaiken. Syöpähän miehen kuitenkin vie, joten tuntuu aivan kamalan turhauttavalta katsoa miestä nyt tuossa kunnossa.