Muistin yllättäen vuodentakaisen unen. Olin sairaalan käytävällä odottelemassa jotain. Käytävää pitkin vietiin ruumisarkkuja kovalla kiireellä mun ohi johonkin. Sanoin siinä jollekin, että jonain päivänä joudun katsomaan kun mun miestä viedään noin. Joku mies työnsi paareilla muumion näköistä pakettia ja pysähtyi mun viereen. Käärinliinojen sisällä oli mun mies ja alkoi repimään siteitä kasvoiltaan. Silmät olivat pelkät valkuaiset, ja puhe oli mielenvikaista ja pelottavaa mongerrusta. Toinen etuhammas oli pudonnut ja suu oli verinen. Tunnistin miehen hyvin, mutta mua kauhistutti, mitä sairaus oli sille tehnyt. Sitten heräsin.

 

4.10.2011 kaikki muuttui. Mieli särkyi, mutta pian alkoi uudelleenjärjestäytyminen. Joiltain osin uusi järjestys perustui vain hauraisiin toiveisiin, ja hajosi taas seuraavien kuukausien aikana uusiin huonoihin uutisiin. Taas mieltä järjesteltiin hatarasti uusiin uomiin, nyt nöyrempänä ja pelokkaampana. Luottamus oli saanut kovia kolhuja. Luottamus mihin tai keneen? Elämään? Perusturvallisuuteen? Jumalaan? Itseeni? Mieheen? Kaikkiin. Oli vaikea luottaa mihinkään ja kehenkään. Mitä jos kaikki taas särjetään? Kuka särkee? Jumala? Jos, niin minkä hemmetin takia? Suuremman kokonaisuuden kun näkisi edes kerran, niin voisi ymmärtää ehkä jotain.

Jos ihmisen perustuksiin tulee syviä railoja, korjaantuvatko ne koskaan? Vai tarvitseeko niiden edes? Eihän kolhuilta säästy. Toisesta murheesta kun pääsee, on toinen jo odottamassa. Ainahan voi tietysti katkeroitua, etsiä syntipukki ja kieriskellä omassa vihassaan. Elää elävänä kuolleena, laput silmillä.

Luulen, että toiset ihmiset pystyvät paikkailemaan syviäkin railoja. Haluan ainakin uskoa niin. Joku kuuntelee, joku auttaa teoin, joku kertoo elämästään jotain joka saa oman elämän tuntumaan vähemmän surkealta, joku elää samassa tilanteessa. Joku tekee musiikkia, joka saa olon helpommaksi - vaikuttaa suoraan aivokemiaan terapian tavoin.

Mieli laahaa pahasti kaikkien tapahtumien perässä. Miehen sairastuminen on ollut traumaattista, ja pakottanut kohtaamaan paljon asioita joita en koskaan olisi halunnut kohdata. Monenlaisia kauhuja alitajunta on unissakin mulle puskenut. Aika karmeaa oli tuon unen jälkeinen herääminen. Jossain aiemmassa tekstissä vuodatin, mikä järki tässä kaikessa on, kun kauhu-unen jälkeen herään todellisuuteen, joka vastaa löysässä hirressä roikkumista. Mutta järkeähän tästä on turha etsiä. Illuusio siitä, että voin hallita elämää, on haihtunut jo kauan sitten.

Mutta katkeroitua en aio. Hähää! Sitä vastaan tappelen kynsin hampain.

Välillä säikähtelen ääniä, jotka muistuttavat epilepsiakohtausta. Sisuskalut tekevät voltin, ja sydän takoo rinnasta ulos. Traumaattista oli pelkästään kohtausten seuraaminen ja niiden pelkääminen, kun koko ajan tiedosti niiden johtuvan aivokasvaimesta ja sitä ympäröivästä turvotuksesta. Helvetin pelottavia asioita. Mutta nyt olen päässyt niistä etäämmälle, eikä mun arjen päällä ole enää musertava vastuu ja sairauden varjo. Käsittelemistä silti riittää. Haluan eheytyä traumoista - en ennalleni, vaan vahvemmaksi ja sitkeämmäksi. Keveitä tavoitteita.

Katsoin joskus dokumentin Freddie Mercurysta. Karu kohtalo silläkin miehellä oli ja helvetin epäreilu. Mercury sanoi kuitenkin haastattelussa, että biisejä tulee aina sitä mukaa kuin vastoinkäymisiäkin. Mitä huonommin menee, sitä parempi biisi tulee. Vastaavaa olen kokenut tässä kirjoittamishommassakin; mitä paskemmat tunnelmat, sitä parempi teksti. Ehkä mielen synkkyys pakottaa rehellisyyteen avatessaan tunnehanaa isommalle? Synkkyydestä kirjoittaminen avartaa näkemään laajemmin, eikä kaikki ympärillä oleva värjäydykään enää vain harmaaksi - kirjoittaminen pakottaa päästämään pintaan kivun ja pelon, ja edes osittain auttaa vapautumaan niistä.

Eteenpäin on mentävä. The show must go on.