Taas asiaa kirjoista. Luen Paulo Coelhon Alkemistia. Oli pakko käydä ostamassa se, kun Tommy Tabermann suositteli sitä jossain kolumnissaan. Että kirja kuului sen top vitoseen elämän aikana luettavista kirjoista.

Illalla lukiessani jumituin tähän:

"Kun syön, en ajattele muuta. Kun teen matkaa, keskityn siihen. Jos minun on määrä taistella, se on aivan yhtä hyvä päivä kuolla kuin muutkin päivät. Minä en nimittäin elä menneisyydessä enkä tulevaisuudessa, Minulle on olemassa vain nykyhetki eikä minua kiinnosta mikään muu. Jos pystyt elämään nykyhetkessä, olet onnellinen mies. Huomaat, että aavikko kuhisee elämää, että taivaalla on tähtiä ja että miehet taistelevat koska se on osa ihmisluontoa. Elämäsi on yhtä juhlaa, suurta karnevaalia, koska se sisältää vain sen hetken jota elät."

Oon aina tiennyt, että mun mies ei murehdi turhista. Mutta sairauden myötä oon huomannut, että se ilmeisesti osaa ihan oikeasti elää hetkessä. Sitä taitoa mulla ei tunnu olevan yrityksistä huolimatta. Jos marisen, kuinka epäoikeudemukaista meidän elämä on, mies yleensä suuttuu ja tiuskaisee, että mikä meillä muka on huonosti. Nythän on hyvä tilanne. Sytostaatit pelittää ja kasvaimen kasvu on pysähtynyt. Eletään nyt tätä hetkeä eikä murehdita mahdollisista huonoista ajoista. Niin. Oliskin noin yksinkertasta mun päässä. Mutta miehelle selvästi onkin. Välillä oon ollut harmissani siitä, etten pysty itkemään ja raivoamaan miehen kans yhessä tätä tilannetta. Me ollaan siinä mielessä niin toistemme vastakohtia. Mutta toisaalta sen asenne kannattelee nyt muakin. Ja voinhan aina marista jollekin muulle.

Eilen illalla juteltiin kuolemasta. Kuinka se niin olennaisesti kuuluu tähän touhuun, ihmisen elämään. Eihän sitä kukaan pakoonkaan pääse, mutta silti se tuntuu olevan jotenkin kielletty puheenaihe yleisesti. Kelattiin, miten moni on meidänkin yhessäoloaikana kuollut. Ja moniko meitä tuolla taivaassa on vastassa. Sekin on lohdullista.

Kävin yhtenä päivänä vauvan kanssa vaunulenkillä hautausmaalla ystävien haudalla. Hirvitti mennä, mutta menin kuitenkin. Aurinko paistoi ja oli niin mahtavat värit joka puolella. Mietin, minkä puun alle haluaisin tulla haudatuksi, ja mahollisesti haudata miehen. Oli vähän ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta tuntui hyvältä myöntää, että täällä sitä saatetaan lasten kanssa kulkea isiä katsomassa. Mutta toisaalta ajatus luopumisesta oli aika raastavaa. Sanoinkin sen eilen miehelle. Että se tuntuu kaikkein kamalimmalta ajatukselta, että voiko susta ikinä luopua jos sellanen pakkotilanne tulisi eteen. Ja että siihen joutuu varautumaan nyt, kun lääkärit on takonu päähän että tämä on vakava tilanne. Vakava sairaus. Silloin jo ensimmäisellä sairaalakäynnillä, kun mies vielä yritti sanoa lääkäreille, että luotan teidän ammattitaitoon ja eiköhän tästä vielä parannuta. "Mutta vakava sairaushan tämä on." Aha. Selevä. No minäpä alanki sitten kattelemaan hautakiviä. Voisko lääkärit joskus edes antaa toivoa? Lukeeko se jossain ohjekirjoissa, että turhat jorinat sikseen, parempi varautua vaan siihen pahimpaan? Lääketieteellisillä faktoillako potilaan ja omaisen on vaan tultava toimeen?

Eilen kaupassa meinasin pitkästä aikaa romahtaa. Ajatuksiin tuli aivan puun takaa täyskaaos ja epätoivo, miksei kaikki vaan vois olla tavallisesti, ilman isoja huolia. Itketti, mutta nieleskelin itkut kun en halunnut joutua häpeämään vieraitten silmien alla. Kaikenlaista ihmiset kantaa sisällään, mitä ei ulospäin näytetä. Vauva tiputti lelun kaupan lattialle, ja joku älyttömän ystävällisen näköinen nainen tuli ja nosti sen. Meinasin siitäkin alkaa vollottamaan, kun tuntui niin hyvältä. Kyllä meistä huolta pidetään, kävi miten kävi.