Kiitos kuulumisten kysymisistä taas. Hävyttömän pitkä aika viime blogitekstistä onkin.

Mun arki on taas muuttunut askeleen normaalimpaan suuntaan. Oon työelämässä kiinni, ja musiikki on ottanut aktiivisen roolin. Tuuletusta sille ja hymiökin vielä :) Kirjoittaminenhan siitä on kärsinyt, mutta kaikkeen ei voi revetä.  Arki tuntuu nyt omalta ja merkitykselliseltä. Työllä ja ammatillisella itsetunnolla on kyllä iso merkitys. Toisaalta välillä mietin, miksei lapsen hoitaminen tai omaishoitajana toimiminen aina tuntunut oikealta työltä. Liittyykö se kotona olemiseen ja piirin pienen pyörimiseen? Vai siihen, miten ympäristö suhtautuu "vain kotona" olevaan ihmiseen? Ehkä molempiin. Ja varmasti myös siihen, onko sisällä halu tehdä jotain muuta ja toteuttaa itseään kodin ulkopuolella. Ja saada kontakteja muihin ihmisiin.

Välillä tuntuu, etten löydä mitään kirjoitettavaa tänne. Tilanne on jatkunut jo niin kauan, että kaikki on ehkä jo oksennettu. Kukapa sappinesteistä tykkää. Sitten joku kirjoitti mulle tuonne kommentteihin, että elät elämäsi rankinta aikaa. Välitön reaktio oli ihmetys, ärsyyntyminenkin. Miksi? Olenko taas onnistunut juoksemaan pakoon mun elämäntilanteen faktoja? Uskottelenko itselleni, että kaikki on ihan jees, tässä työtä teen ja hoitelen lapsia, miestäkin tavataan säännöllisesti, aivokasvainta ja sen aiheuttamia muutoksia ei ehkä olekaan, olen kai sittenkin kuvitellut kaiken?

Yritänkö oikeasti juosta pakoon mun elämän järjettömältä tuntuvaa todellisuutta? Vai oliko reaktioni sitä, että yritän niin tiukasti pitää katseen tulevassa ja mielen kireässä lieassa, ettei murehtimiselle jäisi tilaa?

Toisaalta yritän keskittää voimani nyt itseni ja arjen koossapitämiseen. (Olo on välillä kieltämättä kuin pystyyn huterasti yrittävällä vasikalla. Tai ehkä kauniimpi kuva piirtyisi kauriilla. Horjuu, horjuu...) Iso askel työn aloittaminen oli henkisesti, mutta hyvää se on tehnyt. Mutta eihän todellisuutta oikeasti pakoon pääse. Raskas taakka se on, kaikki se huoli ja vanhan elämän kaipuu.

Lueskelin äsken vuodentakaisia blogitekstejä, ja joku otti kurkustani kaksin käsin kiinni. Oli pakko lopettaa. Se oli helvetillistä aikaa. Osteoporoosista ei vielä ollut tietoa, ja nikamat paukkuivat hajalle. Sen äänen oikeasti kuuli. Yhtenä yönä mies nosti pienemmän tyttären sänkyynsä, kun selässä paukahti. Mies lyyhistyi lattialle tuskissaan. Mulla pimeni silmissä, enkä päässyt lattialta pitkään aikaan ylös. En tiennyt mitä tapahtuu. En onneksi tiennyt. En muista, miten sain miehen sänkyyn, ja mitä seuraavina päivinä tapahtui. Puistattaa muistella.

Joskus kun näen jonkun nostavan painavaa tavaraa, en pysty katselemaan sitä. Muistan sen äänen ja ilmeen mun miehen kasvoilla. Traumaa pukkaa.

Ehkä se onkin niin, että mieli luimistelee taas jossain peräkamarin turvissa vällyjen alla ja laahustelee paikalle vasta sitten, kun tilanne ei enää ole niinsanotusti päällä. Mulla on usein olo, että käsitän asiat tunnetasolla vasta paljon myöhemmin. Ja ylipäätään sen, että tämä oikeasti on tapahtunut mun elämässä. Hitto aikuisten oikeasti ja samalla tajuan, että meidän lapsetkin on nähneet ja kokeneet tämän kaiken. Muistan isomman tyttären silmät, kun istuin miehen vieressä siinä lattialla. Se yritti niin kovasti peittää kauhuaan, kun rauhoittelin sitä, ettei tässä mitään.

Toivottavasti lapsen mieli luimistelee vielä kauemmassa kamarissa, ja tulee esiin vasta paljon myöhemmin. Vasta sitten, kun se pystyy suremaan tätä kaikkea ja minä pystyn siinä tukemaan.

Epilepsiakohtaus tuli viimeksi dramaattisesti puistokonsertissa, jonne miehen kanssa kahdestaan päästiin.  Se oli elokuussa. Olin pelännyt aina sitä, että kouristelu alkaisi väkijoukon keskellä. Kamalaa se olikin, enkä itkultani pystynyt Stesolidin antamisen jälkeen muuta tekemäänkään. Onneksi tuntemattomat ottivat ohjat käsiinsä, ja veivät tilanteen ambulanssiin saakka loppuun. Kiitos siitä. Mutta taas tuntui siltä, että mut lyötiin isolla lekalla takaisin lähtöruutuun. Etten vain kuvittelisi kaiken olevan hyvin.

Synkkää. Dostojevskin synkkää, sanois velipojan juoponpunakka naapuri.