Istuskeltiin miehen kanssa pelokkaina odottelemassa lääkärin kutsua. Nojailtiin toisiimme ja välillä itkettiin. Mitähän sieltä tulee... Ehdotin, juostaanko karkuun? Naurettiin, ja taas vakavoiduttiin ja nieleskeltiin.

Vieressä istui syöpäyhdistyksen työntekijä, joka oli levittänyt pöydälle erilaisia oppaita ja brosyyrejä. Huomasin pöydällä kirjan "Santeri ja syöpäri", josta olin aiemmin kuullut juttua, että on kouluikäiselle hyvä kirja. Käsittelee vanhemman syöpää. Nainen antoi sen ihan ilmatteeksi, vaikka kysyin vaan mistä sitä voisi saada. Siitäkin tuli itkut. Ihana ihminen.

Kun käsky kävi, olin tietysti vessassa ja ravatessani käytävää pitkin huomasin pyöritteleväni käsissäni saippuaa käsidesin sijaan... Viimehetken peruspanikoinnit. Sydän potki rinnassa tuhatta ja sataa, ja poskia kuumotti. Vatsa oli ollut aamusta asti sekaisin, minkä etukäteen arvasinkin, kun suvun perinteen mukaisesti jännitykseen reagoidaan vatsa edellä.

Kun mies kysyi viime viikolla, mitä toivoisin synttärilahjaksi, sanoin että sut terveenä. Sainkin jo etukäteislahjaksi lisäaikaa miehen kanssa: kasvain oli pienentynyt ja sytot jatkuu! Mielessä pyöri koko kotimatkan sanat "olette juuri voittaneet LISÄAIKAA". Sanoinkuvaamaton tunne!

Juha Tapion biisi soi kahvilassa kuin tilauksesta kääntämään osittain tunnettani sanoiksi:

"...kuinka tosissani mietin mä minne meen
mitä tässä elämässä
mitä sen jälkeen
näitä tosissani mietin
ja mietin edelleen

me juostiin ympäri pihamaat
nuo joilta mieheksi ponnistaa
sai poika poltetta poskillaan
päivät lahjaa vaan
ne seuraa toisiaan

ja kun katselen sua nyt
mä tunnen sen
sinä herätät minussa
tän kaiken

ja kun katselen sua nyt

voiko onni olla tässä
kun ollaan vaan
eikä edes pyrkimässä
sen suurempaan

voiko onni olla tässä

menneet menneet muu tuloillaan

me juostiin ympäri pihamaat
nuo joilta mieheksi ponnistaa
sai poika poltetta poskillaan
päivät lahjaa vaan
ne seuraa toisiaan..."