En tiedä, miksen postannut tätä jouluna:

"Kello pyörähti kaksi tuntia sitten jouluaaton puolelle ja tämä tätsy ei saa unta. Jotain väreilee ilmassa ja tekee levottomaksi. Joulun taikaa? Ei ole. Jouluahdistusta se on. Synkkää ja ikävää.

Yksinäisyys ja väliinputoamisen tunne.

Lapsille pitäisi tehdä kaunis ja riemukas joulu, mutten siihen kykene. Sekin aiheuttaa pettymystä.

Ihmisiä on ympärillä, on ruokaa ja juomaa. Pukkikin tulee (vaikket haluaisi). Mikään ei tunnu missään. Paitsi se tyhjyys. Onttous. Nauran kyllä, vitsailen ja näytänkin kaiketi nauttivani olostani. Mutta se on kuori joka puhuu. Ei tee mieli syödä, vittuun kaikki lahjat.

Ei kukaan halua nähdä mun sisälle. Enkä minä halua ahdistaa ketään.

Kuuntelisin mieluummin kaikkea muuta kuin joululauluja, mutta silti väkisin kuuntelen. Yritän sysätä hankalan tunteen jonnekin kauas, mutten siinä onnistu. Laulan uskomatta sanaakaan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni toivoisin, että joulu ja loma menisivät vaan äkkiä ohi. Tarvitsen rutiineja ja arkea, että pysyn kasassa. Nyt on järkyttävän vaikea olla."

Ja oli myös järkyttävän ahdistavaa tekstiä! Ehkä siksi jätinkin tuon omiin arkistoihini. Olinko se minä? Ei mulla noin kamalaa ole sen jälkeen ollut, thank god.

Peilaan tämänhetkistä oloa puolen vuoden takaisiin tunnelmiin. Onhan tässä edetty isolla E:llä. Välillä harppauksin, välillä madellen. En ole niin synkkä ihminen oikeasti, mitä blogi ehkä antaa ymmärtää. Mutta hyvä väylä tämä on ollut, ja kaikkien synkkien vuosien tekstit ovat mullekin olemassa sitten joskus kun niihin haluan palata. Sitten joskus. Nyt keskityn kirjoittamiseen, tähän iltaan, ehkä ihan vähän huomiseen... Tollen poika olisi innoissaan (siis Eckhart) ja taputtaisi karvaisia käsiään.

Hetkessä elämisestä olen joskus täällä vaahdonnut, hyvässä ja pahassa. Silloin kun on kamalan paha olla, juuri se hetki on liikaa. Siihen ei kultareunusta saa vaikka päällään seisoisi. Tai pääseisonnassa meditoisi. Tai ainakaan minä en ole saanut.

Mutta nyt kun näen selkeämmin oman elämän jatkumon jossain edessäpäin, ahdistus on joutunut väistymään. Välillä se puskee takaisin, mutta sitten menee taas. Muistotkin tulevat, ja sitten taas menevät. Hymyllä siivittäen sinne mistä tulivat.

Ihmiset. Hetket. Ilot ja surut. Laulut. Ja siitä sujuvasti hienoon biisiin, jota oon luukutellut pitkin kevättä:

 

"Verhojen raoista tulvii valo
ja jokaisen surkea neliön
tästä asunnosta täyttää
ja kaikesta päätellen
ei tullut maailmanloppu
olemme hengissä vieläkin
ja nyt uusi aamu nousee kääntyy uusi lehti vihdoinkin

olin vieraantunut elämästä
jonka tunsin aiemmin
en edes pitänyt ihmisistä
joita ystävikseni kutsuin
vailla määränpäätä jossain
minä yksin harhailin
mutta nyt uusi aamu nousee minä tunnen sen luissani

uusi aamu, uusi aika

olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
on uusi aamu, uusi aika

verhojen raoista tulvii valo
se tulvii huoneesta huoneeseen
ja kun mä katson ympärilleni
uskon pieneen ihmeeseen
ei tullut maailmanloppu
on kaikki niin kuin ennenkin
mutta jokin minussa muuttui
olen hengissä vihdoinkin

uusi aamu, uusi aika

olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista

on uusi aamu, uusi aika

uusi aamu, uusi aika"

(Egotrippi: Uusi aamu, älyttömän hienolta albumilta Vuosi nolla. Kuuntele!)