Isän leikkaus meni hyvin. Pelkkää kasvainta ei pystytty poistamaan, joten toinen munuainen lähti kokonaan. Kun mentiin katsomaan, iskä käpötteli vuodeosaston käytävällä hoitajan kanssa. Sänkyyn meni vähän vaivalloisen näköisesti. Se näytti niin pieneltä sairaalavaatteissa. Mutta niin kai kaikki näyttävät, kaikki statukset ja krumeluurit riisuttuina. Mutta sama iskä siellä vitsiä väänsi sängystäkin. Naurettiin paljon, ja iskä piteli leikkaushaavaansa aina nauraessaan. Illalla kotona mua harmitti, ettei se ollut meidän kaikkien kanssa pöydän ääressä.

Miehen selkä sen kun pahenee. Eilen haettiin pyörätuolikin. Käytiin fysiatrin luona, joka oli konsultoinut myös neurokirurgia magneettikuvista. Pari välilevyä lannerangassa oli painunut kasaan, ja kaularangassa yhdessä välilevyssä oli pientä pullistumaa. Leikkausta ei tehdä. Verikokeessa mies kävi, jotta selviää onko kipu bakteeriperäistä vai vaan välilevyissä tapahtuneiden muutosten aiheuttamaa. Haettiin tukiliivi ryhtiä ylläpitämään. Muuta ei sitten saatukaan. Vähän jäi taas tyhjä fiilis. Mies siis joutuu sinnittelemään kipujen kanssa, ja apuvälineillä on pärjättävä. Epäilen sekä omaa että miehen pärjäämistä.

Harmittaa niin paljon miehen puolesta. Tähän asti se on pystynyt kuitenkin liikkumaan suhteellisen normaalisti, mutta nyt ilman tikkuja ei mihinkään pysty lähtemään. Tänään käytiin kävelemässä syksyisessä lähipuistossa. Mun veli lykkäsi miestä pyörätuolissa ja minä työntelin pienempää tyttöä vaunuissa. Mietin, mitä naapurit mahtavat tietää ja ajatella meistä. Väistämättä tulee mieleen, josko tämä olisi jo lopun alkua.