Näin viikonloppuna taas unta miehestä terveenä. Tilanne oli sama, kuin tosielämässä 12 vuotta sitten, kun oltiin vasta tavattu. Asuin vielä Tampereella, ja käväistiin mun lähikaupassa Rimissä täyttämässä mun yksiön tyhjää jääkaappia. Olin ällikällä lyöty, kun mies tarjoutui maksamaan kaiken. Se oli mulle osoitus siitä, että tämä on kyllä todellinen herrasmies, ja erittäin varteenotettava aviomiesehdokas.

Unessa tunsin miehen mun kyljessä kiinni siinä kassalla. Näin sen upeat kasvot ja uskomattoman kauniit silmät pitkien ripsien takana. Kun ojensin kassaneidille pankkikorttiani, mies tunki oman korttinsa väliin, ja sanoi: "Tällä maksetaan." Ja katsoi muhun päättäväisellä ilmeellä. Sitten heräsin.

Sydän kiehui. Muistikuva mun rakkaasta miehestä oli niin todellinen, että pystyin vieläkin tuntemaan miehen lämmön ja katseen. En pystynyt itkemään, vaikka suru tuntuikin ylivoimaiselta.

Viime viikolla mun mielessä pyöri koko ajan tilanteita, joita me elettiin terveinä aikoina. Muistan niin selvästi, miten valtavasti ihailin sen ulkonäköä. Olin usein mustasukkainen siitä, ja epävarma itsestäni. Harmittaa nyt sekin, että olin niin epäkypsä kun sen tapasin. 19-vuotias. Kaikki ne riidat. Samoin muistan, miten ihania piirteitä sen luonteessa oli. Naapuritkin muistavat sen miehen, joka aina tuli jututtamaan ulkona ja oli niin avulias, iloinen ja reipas.

Muistin tänään meidän ensimmäisen joulunajan, kun jo asuttiin yhdessä. Sain hillittömän innonpuuskan askarrella jouluksi jotain, ja löysin askartelulehdistä ohjeen, kuinka askarrella joulupossuja. JOULUPOSSUJA. Voi luoja... Mies tuli mun mukaan askarteluliikkeeseen ostamaan kaikki värkit, ja paljon niitä olikin kun laskua katselin. Mies halusi askarrella mun kanssa, ja tehtiin varmaan seitsemän possua. Mies oli pienenä innokas pienoismallien kasailija, ja todellakin "hifisteli" niissäkin viilaten yksityiskohdatkin täydellisesti. Siksi kai se jaksoikin mun kanssa ne hiton possutkin askarrellappaskarrella.

Viisi vuotta myöhemmin samat possut pääsivät asumaan isomman tyttären ehdotuksesta piparkakkutalon sisään. Siinäkin hifisteltiin. Me siis suunniteltiin kolmisin alusta lähtien piparkakkutalo, tai paremminkin pihapiiri. Tehtiin kaikki osat alustaa myöten yhdessä, kasattiin ja koristeltiin. Ja jokaisessa vaiheessa mies oli innolla mukana. Miten ihana isä ja aviomies! Tulipa tämäkin nyt mieleen, kun joulu lähestyy.

Soitin iltapäivällä miehelle sanoakseni, että ollaan pian tulossa sairaalaan. En ehtinyt sanoa mitään, kun mies sanoi lopettavansa puhelun kun oli huono olo. Soitin sille hetken päästä ja ehdin kysyä vaan, onko yhtään parempi olo, kun se aloitti oksentamisen ja lopetti taas puhelun. Vedet nousivat silmiin, ja mahasta kouraisi isolla kädellä. MIKSI MIKSI MIKSI mun rakasta miestä näin piinataan? Puin heti pienemmälle tytölle vaatteet päälle, ja mietin vaan että toivottavasti mies ei nyt ole kuolemassa että ehdin vielä näkemään sen... Hullua joo, koska pahoinvointia on ollut pitkin viikkoja. Mutta kai ne ovat lisääntyneet nyt, pitää kysyä huomenna tarkemmin lääkärikierrolla. Tuli vaan taas paniikki, että nytkö sen menetän.