Eilen mainitsemassani kirjassa oli paljon kohtia, jotka jäi mun mieleen pyörimään. Esimerkiks tämä:

"Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. Tätä vuorovaikutusta minä haluan olla edistämässä, niin lukijana kuin kirjailijanakin. Se on korkein päämääräni.

Ihmiset ovat loppujen lopuksi aivan samanlaisia. Emme ole julmia toisillemme. Meillä on tarve tietää toisistamme muutakin kuin vain juoruja. Me välitämme."

Musta tuossa on niin paljon totta. Sen jälkeen kun mun miehen sairaus todettiin, ihmiset on tullu mua tosi lähelle. Tosi moni tuttu ja tuntemattomampikin on sanonu jotain lohduttavaa, lähetelly viestejä, tarjonnut konkreettista apua, antanut mailiosoitteen kirjoittamista varten. Sanoille on tullu tosi paljon painoa ja arvoa. Se, joka uskaltaa sanoa vaikeassa elämäntilanteessa olevalle edes jotain, on jo arvokasta. Monesti ihmiset ei osaa lähestyä mitenkään, kun miettivät mitä tuolle nyt pitäis sanoa ja sanon kuitenki jotain peruuttamatonta ja typerää. Moni on kysyny, onko möläyttäny mulle jotain mikä olis tuntunu musta pahalta. Oon yleensä ite ollu se, joka on joutunu harmittelemaan sanojaan jälkikäteen.

Mutta nyt oonki tilanteessa, jossa huomaan olevani tosi herkillä siitä mitä ihmiset mulle sanoo. Ja kuka sanoo yleensä mitään. Jotku haavottaa aivan yllättävänki pahasti, ja monesti varmasti täysin tahattomasti. Mutta ymmärrän sen, ettei sanojen valinta ole helppoa. Ymmärrän, että sillon usein niitä sammakoita pääseekin suusta kun sitä ei millään tarkottais. Mutta musta on tärkeintä, että sanotaan edes jotain. Että huomaan, että se nyt yrittää mua jotenki lohduttaa. Ja on mun tuskassa mukana. Välittää.

Yritän päivittäin etsiä jostain sanoja, jotka antais mulle voimia. Raamatusta, mietelauseista, romaaneistä, netistä. Esimerkiksi eilen selailin pitkästä aikaa kirjaa, jonka ostin miehelle sen 23-vuotissynttärinä meidän tavattua 5 kuukautta aiemmin. Norman Vincent Pealen "366 positiivista päivää". Ostin sen siksi, että mies oli positiivisin tapaamani ihminen. Ja siihen positiivisuuteen, huolettomuuteen ja spontaaniuteen siinä kai ihan ensimmäisenä rakastuinki. Kirjassa oli 17.9. kohta: "Älä pelkää pelätä." Helpotti aivan älyttömästi. Jo sen myöntäminen itelleen, että hitto kyllä mua pelottaa tämä kaikki, helpottaa. Vaikka kuinka haluaisin saada miehen terveeksi uskomalla vankkumattomasti parantumiseen ja toivomalla sitä herkeämättä, se ei vaan mene niin. Minä en sitä pysty ajatuksillani parantamaan. Vaikka mun sanoilla on varmasti miehen elämässä ja henkisessä hyvinvoinnissa tärkeä merkitys, sitä en kiellä. Mutta kaikki tunteet on sallittuja, sanoo mun terapeutti. Kieltämällä pelon, vihan, katkeruuden, epätoivon, epäuskon, tekee itelleen vaan pahaa. Niitäkin aikoja tulee, itse asiassa melkein päivittäin, hetkittäin. Mutta kuitenkin siellä jossain kytee se toivon siemen. Se pieni määrä uskoa, jolla niitä vuoria siirretään. No tuo kuulosti jo naurettavalta. Mutta siis periaatteessa niin.

Lainasin kirjastosta Juha Vähäsarjan "Jumalan kämmenellä". Siinä oli syyskuun 16. päivälle kohta Raamatusta: "Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?" Ps. 27:1. Vähäsarja selittää, miten pelottomuus ja usko Jumalaan on yhdistetty jotenkin samaksi asiaksi. Että se joka uskoo, ei pelkää mitään. Vähäsarja uskoo kyllä, että rakkaus ja usko voi karkottaa pelon. Ja myös, että se jolla on uskoa edes vähän, voi siirtää niitä vuoria. Mutta meistä ei kuitenkaan taida oikeasti olla siihen. Mutta että Jumala haluaakin ehkä sanoa, ettei tarvitse pelätä koska me ei koskaan tulla olemaan yksin, ja että kehotus pelottomuuteen onkin nimenomaan lohdutus eikä vaatimus. Onhan se lohduttavaa ja antaa toivoa.

Vielä kirjasta "Viikkoja, kuukausia" kohta, jossa mies on pyytänyt pappia käymään kotonaan:

"Kerroin, että rukoilin monta kertaa päivässä, lähinnä iloa, energiaa ja kestävyyttä koko perheelle. Samaan aikaan pelkäsin, että uskoni kaatuisi siihen epäilykseen, jota sitä kohtaan tunsin. Vaikka sain lohtua rukoilusta, en uskaltanut luottaa Jumalan olemassaoloon täysin. Tämän epäuskoni pelkäsin kaatavan koko mahdollisuuden päästä Taivaaseen.

Pappi sanoi, että jos voisi olla uskostaan varma, voisi sitä myös itse säädellä.

Mutta jos usko oli lahja, joka annetaan, niin sitä ei voi vaatia, siitä ei itse ole vastuussa, eikä siitä voi varmistua. Se ei ole minussa eikä minulta, vaan se annetaan minulle. Nämä sanat lohduttivat niin, että jouduin vielä illalla soittamaan papille kirjoittaakseni ajatuksen ylös."

Usko ei ole minussa eikä minulta, vaan se annetaan minulle.