Mies sai sunnuntai-iltana massiivisen epilepsiakohtaussarjan. Kolme kohtausta tuli parin tunnin sisään, joista kaksi ensimmäistä ihan peräkkäin. Mies on ollut nyt kaksi yötä sairaalassa, mutta kotiutuu tänään. Kovasti vei miehestä voimia, eikä ihme. Pää toimi seuraavana päivänä kuitenkin kumman hyvin. Muisti vähän pätki ja sanojen löytämisessä oli pientä ongelmaa. Silmissä oli pientä tarkennusongelmaa, ja huimaus vaikutti tasapainoon. Kävely ei omin voimin onnistunut vielä seuraavana aamuna, mutta illalla pääsi jo apuvälineen kanssa liikkeelle. Edelleen on voimaton ja kävely on hidasta,  mutta fysioterapeutti arvioi että kaikki on kunnossa.

Ehdin säikähtää taas perinpohjaisesti. Mies oli happiviiksineen ja katetreineen pelottava näky. Neurologin määrätessä ct-kuvaukseen ajattelin, että tämä taisi nyt olla tässä. Mietin jopa miehen vaatteita pestessä, mahtavatko olla viimeiset vaatteet joita pesen, ja pääseekö mies kotiin ollenkaan. Kaksi viikkoa on vasta magneettikuvauksesta, joten neurologikin arveli että kasvain olisi ennallaan,  mutta tiedän että parissa viikossa voi tapahtua paljonkin jos kasvain kunnolla ärsyyntyy. Mutta kuvat näyttivät, ettei mitään muutoksia ollut. Ja hyvä niin.

Voimat hupenivat taas sairaalassa ravaamiseen, ja tunteiden heittelehtimiseen. Varsinaista tunteiden vuoristorataa, muttei kyydistä voi hypätä keskenkään pois. En saa vehjettä pois päältä, ja toisaalta ihan hyvä niin. Jopa sairaalan tuoksu etoi. Se jäi sieraimiin pitkäksi aikaa. Yritin ajatella positiivisesti ja olla murehtimatta etukäteen, mutta ajatukset tunkivat mieleen väkisin. Enkä onneksi ollut ainoa. Itkin miehen sisaren kanssa pelkoa ja hämmennystä, ja menneiden traumaattisten lääkäriuutisten muistoja. Oli puhdistavaa jakaa tuntoja toisen kanssa, joka ymmärsi eikä kritisoinut tai vähätellyt.

Mikä kumma siinä on, että aina oikein tiukan paikan tullen radion avatessani sieltä tulee aina jotain, joka saa padot liikkeelle ja josta saan voimaa juuri siihen hetkeen? Vai onko se nimenomaan sitä yläkerran häiskän varjelusta ja kannattelua? Tällä kertaa eilen illalla sairaalaan ajaessani tuli yleltä iltahartaus, jossa soi Lasse Heikkilän biisi Viimeiset veneet, ja nämä säkeistöt:

" Useimmat päivät pian unholaan vaipuu,
joitakin kauemmin muistella saan.
Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu,
yhdessä jotka me taivalletaan.

Huominen päivä jos kädestä Herran,
joillekin meistä viel lahjoitetaan.
Rukoillaan rohkeutta ihmisen verran,
sielulla sielua  koskettamaan."