Kohtauksen jälkimainingeissa menee aina aika pitkään. Jää sellainen jännä tärinä päälle, kuin olisi valmiustilassa. On pitänyt hankkia tänne aina joku aikuinen siksi aikaa, että pääsen taas "jaloilleni". Ensin miehen sisko ja sitten isä pääsivät tulemaan <3 Olivat auttavina käsinä ja henkisenä tukena. Ja pääsin sairaalaan ja muualle ihan yksinkin. Tällä kertaa kävin tuulettumassa bodybalancessa pitkästä aikaa. Loppurentoutuksessa itkin. Kai päästin irti siitä valmiustilasta, ja itku pääsi ulos. Hyvä niin. Mutten uskaltanut edes vilkaista vierustovereita, luulisin että huomasivat. Mikä siinä on, että itkua pitää hävetä? Niin luonnollista kun se on.

Sitten kun apu joutuu lähtemään, tipahdan vähäksi aikaa tyhjän päälle. Taas oon vastuussa yksin kaikista kolmesta, enkä pääse mihinkään kun mies tarvitsee valvontaa. En uskalla lähteä. Alkaa kiristää hermoja, kun koko ajan tarkkailen miestä enkä voi oikein mitään tehdä ilman sitä pelkoa. Ei voi käydä rauhassa suihkussa, kuivata hiuksia, käydä viemässä roskia... Koko ajan taas valmiustilassa. Tuntui pahalta, kun isä käytti miehen verikokeissa ja huomasin tuntevani suunnatonta helpotusta siitä että mies lähti pois. Tunteiden sekamelskaa. Mutta kun toivottavasti kohtauksetonta aikaa menee taas pitempään, helpottaa se tavallinen oleminenkin. Ei ole niin varpaillaan koko aikaa.

Mietittiin tässä illalla, katotaanko elokuva jossa mies "menettää vaimonsa 40 vuoden yhdessäolon jälkeen Alzheimerin taudille", mutta päädyttiin katsomaan elokuva, jossa miehen sydän pettää, ja vaimo jää hoitamaan vauvaa. On ehkä toisaalta ollut onni, että se kupla puhkesi miehen sairastuttua. Näen muut ihmiset niin eri tavalla, nyt samalla viivalla. Mehän ollaan täällä toisiamme varten. Kukaan ei "säästy" vaikeuksilta eikä surulta. Harvapa täältä lähtee ilman että vakava sairaus olisi jossain vaiheessa koskettanut ja tullut lähelle. Elokuviakin on niin erilaista katsoa nykyään. Eilisen illan leffan pystyi tuntemaan niin syvällä nahoissaan, että teki pahaa. Kerran tässä syksyllä erehdyttiin katsomaan leffa, jossa nuori mies kuoli aivokasvaimeen, ja yksinelämistä jäi opettelemaan nuori vaimo. Kyllähän ne kirpasee, mutta jotain toivoa niistä aina saa, kun niihin sitä on ujutettu.


Huomasin illalla, että sellainen tietty viattomuus on hävinnyt meidän suhteesta. Tai mikä sana sitä nyt parhaiten kuvaisi. Se jokin, joka vastarakastuneilla on (vaikka vanaha parihan me jo ollaanki). Meidän elämä on pienentynyt aika paljon siitä mitä se oli, kun mies oli töissä ja minä opiskelin tai opetin. Pienet on kuviot. Ja meidän parisuhde on arkipäiväistynyt sellaiseksi, millaista kuvittelen vanhuksilla olevan. Minä hoidan ja hyysään välillä miestä liikaakin, ja toisaalta se onkin niin hoidettava välillä. Enää ei mies valita siitä, että illalla meidän välissä on peitto. Piti olla muka aina niin ihossa kiinni. Silloin mua se vaan usein ärsytti, mutta nyt huomasin kaipaavani sitä. Meidän välissä on nyt isompia asioita. Olen välillä kateellinen niille pareille, jotka voivat elää tavallista elämäänsä pienine murheineen, siinä kuplassaan että me ei kuolla koskaan. Huomisesta ei osata murehtia.

Oon aina ollut pelokas ihminen. Joka kerta, kun mies lähti työreissuilleen pelkäsin, ettei se tule takaisin. Rukoilin aina, että se vois tulla takaisin, mutta jostain pakottavasta syystä loppuun oli aina lisättävä "tapahtukoon Sinun tahtosi". Kasvaimen löytymisen jälkeen kerroin sen miehelle sairaalassa. Että näinkö mua on valmisteltu tähän. Vai onko se kuulunut vaan mun varautuneeseen ja pessimistiseen luonteeseen, mitä nyt on iso työ muuttaa.

Mutta tänään viedään lapset hoitoon vuorokaudeksi, haetaan kiinalaista ja katotaan elokuvia! Aivan mahtavaa. Kiitollinen oon meistä välittävistä ihmisistä, lähellä ja kaukana.

Pakko taas lainata Tommya:

 

"Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

ollakseen itse ihminen.

Lämpimin peitto on toisen iho,

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Ihminen ilman ihmistä

on vähemmän ihminen ihmisille,

vähemmän kuin ihminen voi olla.

Ihminen tarvitsee ihmistä."