Isä oli toivonut kirkkokuorotreenien lopuksi virttä 480. Kaivelin sen viikonloppuna, ja päätin laittaa myös tänne. Keskimmäinen säkeistö menee näin:

Jeesus, kulje kanssani,
kun saan ahdistusta kantaa
enkä aina ymmärrä,
miksi täytyy kärsiä.
Neuvo, mikä voimaa antaa.
Tahdon kuulla ääntäsi,
ole lohdutukseni.
Jeesus, kulje kanssani.

Käytiin sunnuntaina kotikirkossa pitkästä aikaa. Minä, tytöt ja mun vanhemmat. Yritin sinnitellä itkun kanssa, mutta joku ihana lastenvirsi sen taas pukkasi ulos. Mutta hyväähän se teki.

Miehen selän tilanne oli kuvissa hyvä! Ei syöpää, eikä mitään ollut rikki. Armottoman kipeä se kuitenkin on. Lääkkeet eivät juuri vaikuta, ja hain kyynärsauvat liikkumista helpottamaan. Soitin syöpähoitajalle ja vaadin apua. Mies ei itselleen osaa vaatia mitään, koska kokee aina olevansa paranemaan päin, mikä on aika järjetön arvio tämän hetken tilanteesta. Kova sinnittelijä se on, tai sitten tuokin piirre on kasvaimen aikaansaannosta. Apua on tulossa, mutta ajankohtaa ei vielä tiedetä. Neurokirurgian ja fysiatrian poliklinikoille oli jo syöpälääkärin konsultointipyynnöt lähetetty. Ootellaan..........saakeli.

Isästä on ollut kova huoli. Sen munuaisista löydettiin kasvain, ja se leikataan ensi viikolla. Laadusta ei vielä ole tietoa. On tuntunut nyt entistä tärkeämmältä viettää aikaa vanhempien kanssa. Ihanaa huomata, miten mun ja isän välit ovat tässä tilanteessa lähentyneet. On paljon puhuttavaa. Mieleen muistuu paljon ihania muistoja lapsuudesta, nyt kun pelkään isänkin menettämistä. Vaikka ei tässä hätätilanne ole, kun vielä ei edes tiedetä onko kasvain syöpää.

Luin jostain tänään, että on jännä miten paljon ihmiset antavat arvoa niille viimeisille elinhetkille. Vaikka paljon oleellisempaa on se, mitä on tapahtunut sitä ennen. Oonko hoitanut mun parisuhdetta ja isäsuhdetta, tai ylipäätään kaikkia tärkeimpiä ihmissuhteita? Eihän millään muulla oikeastaan ole väliä. Kun kuolemaa ajattelee, ihminen kelaa aina taaksepäin. Mutta jos ei sitä ajattele, ei tarvitse paljoa kelailla. Mennä porskutellaan vaan eteenpäin tukka putkella.

Näitä mietin nyt isän ja miehenkin kohdalla. Paljon on kyllä vietetty aikaa yhdessä, ja paljon on kaikesta puhuttu molempien kanssa. Olin pienenä isin tyttö. Jossain vaiheessa ehkä teini-ikää tai varhaisaikuisuutta huomasin mun ja isän välien etääntyneen, mutta ekan tyttären syntymän jälkeen ne taas lähenivät, kun näin isän leikkimässä tuttuun tyyliinsä mun tyttärien kanssa.

On kivuliasta ajatella, jos menettäisin isänkin. Tiedän, ettei isä tykkää, että näin pitkälle mietin. Mutta kylläpä se minut tuntee, ja ymmärtää. Sitäpaitsi joskushan vanhemmista luopuminen on oikeasti edessä. Ja kaikista muistakin.

Iskä opetti mulle iltarukouksen, kun olin pieni:

Nyt kiitos Isä kaikesta,
leikeistä, työstä, touhusta.
Niin paljon olen puuhannut,
taas paljon uutta oppinut.
Varjele meillä kotona
taas aamuun asti kaikkia.
Jokainen lapsi päällä maan
suojaasi sulje kokonaan.
Aamen.