Yritän muistella, mitä viime kuukausina on tapahtunut. Jäikö multa jotain oleellista huomaamatta, kun en tajunnut miehen elelevän viimeisiä aikojaan kotona?

Sen ainakin muistan, ettei mies jaksanut huolehtia enää itsestään pitkään aikaan. Mua alkoi jo ällöttämään sen haju, ja patistin sitä käymään suihkussa useammin. Ei vaihdellut vaatteitaan. Partaakaan se ei enää pitkiin aikoihin ajanut, ellen sitä ehdottanut. Sitten yhtäkkiä oltiinkin siinä vaiheessa, että mies ei enää pärjännyt selkäkipujensa vuoksi suihkussa yksin.

Milloin tämä jyrkkä alamäki oikein alkoi?

Miehen muistin tukena olen ollut myös tosi pitkään. Jos miehen piti lähteä johonkin, mun piti muistuttaa mitä piti ottaa mukaan. Muuten aina jotain oleellista unohtui. Lähtemisessäkin kesti kamalan pitkään. Patistin sitä useimmiten jo paljon etukäteen, että ehtisi sovittuihin juttuihin ajallaan. Ja useimmiten mies suuttui siitä, että sitä patistelin.

Mies juuttui usein paikoilleen. Esimerkiksi hampaita se saattoi pestä todella kauan. Ajantaju oli varmaan jo pitkään ollut hukassa. Joskus mietin, vuotavatkohan hampaat jo verta. Tyypillisin asento miehellä oli sohvalla tai sängyllä makaamassa, kännykkä käsissä, pelaamassa jotain peliä tunteja ja tunteja. Oli turhauttavaa seurata sen pysähtynyttä olemusta samalla, kun mulla oli koko ajan kädet täynnä työtä. Varmaan tulisi kolminumeroinen luku, jos terapeutti olisi laskenut monestiko sille mainitsin ärsyyntyväni siitä ettei mies tee mitään.

"Vituttaa, että oot toinen vanhempi ja asut täällä kotona, ja silti joudun tekemään yksin kaiken. VITTU KAIKEN!" Huusin tuon joskus keväällä. Ja tuntui hyvältä. Kunnes kolmen minuutin jälkeen iski järjetön moraalinen krapula. Huutaa nyt sairaalle miehelle. Mutta kyllä oli hermot tiukassa.

Sitten kun selkä alkoi kunnolla kipeytymään, ehdotin miehelle että hakisin apuvälinelainaamosta jotain millä helpottaa liikkumista ja muita päivittäisiä toimia. Mies vastusti voimakkaasti ja suuttui kun menin silti. Pikkuhiljaa välineet tulivat käyttöön, mutta tiukassa oli kunnes mies lopulta luovutti. Se kai yritti taas pitää kynsin hampain kiinni terveydestään - koska vain vammainen tarvitsee apuvälineitä. Ymmärrettäväähän sekin on.

Kelaan ja kelaan päivittäin, mitä tässä oikein on tapahtunut. On kuin seuraisin sivusta tätäkin elämänvaihetta.

Selailin äsken kuvia miehestä koko siltä ajalta, jolta meillä kuvia on. Ensimmäiset ovat vuodelta 2002, meidän häistä. On kuvia miehestä esikoistyttären kanssa, uudessa työssään sotilassoittajana, lukuisista autonrempoista, esikoisen pyörällä opettelemisesta, meistä nuorina ja hehkeinä kesäkekkereissä... Mies oli niin aktiivinen ja sosiaalinen. Halusi olla kaikessa mukana! Ammattinsa puolesta, sukulaisvierailuissa, auton huolsi aina itse, musisoi tytön kanssa... Oikeastaan mies oli täydellinen vastakohta sille, mikä se on nyt. Tuskallista huomata.

Mulla on iso työ sisäistää sitä, mitä oon menettämässä. Jotenkin haluaisin kieltää sen, kuinka paljon rakastan sitä ja miten paljon me ollaan yhdessä käyty läpi. Tai onhan se hankalaakin, kun mun pitää luopua siitä miehestä johon rakastuin ja lisäksi siitä miehestä joka se on nyt.

Mutta kaikesta huolimatta meillä on silti hauskaa yhdessä sairaalassa. Jutustelu on mukavan kevyttä, samanlaista päänaukomista kuin ennenkin. Käytiin tänään pyörätuolilenkillä ulkona. Aurinko paistoi! Pysähdyttiin mäen päälle ottamaan aurinkoa. Mies sulki silmänsä ja hymyili auringolle. Ihana hetki. Raikasta ilmaa ja valoa.

Rakastan sen pusuttelua ja silittelyä ja jalkojen huoltamista. No... rakastan mun miestä.