Näin unta viime yönä, että olin miehen kanssa tutustumassa johonkin musiikkioppilaitokseen ja meidät oli laitettu eri ryhmiin. Kun tulin isoon saliin, jossa miehenkin piti olla, en nähnyt sitä missään. Hätäännyin ja aloin kyselemään ihmisiltä, oliko jotain erityistä tapahtunut täällä hetki sitten. Joku sanoi, että "joo joku jätkä vietiin just ambulanssiin kun sitä alko oksettaa". Juoksin heti autolle ja yritin soittaa sille. Sieltä vastaskin mun paras ystävä, ja sanoi ettei mies nyt saa vastata puhelimeen kun on sairaalassa sen verran huonossa kunnossa. Sitten heräsin.

Tämä on niin karua. Tulee mieleen vanha klisee, kuinka sitä niin toivois, että tämä kaikki olis oikeesti vaan pahaa unta ja kohta heräis hikisenä mutta helpottuneena. Vaan ei. Näkee vaan pahoja unia, ja herää vielä paskempaan todellisuuteen. Mikä järki tässä on?

Kun heräsin, ensimmäinen asia unen jälkeen oli, ettei vois vähempää kiinnostaa keittää aamupuuroa vauvalle ja syöttää sitä venkoilevaa pikkuotusta. Joka aamu ja joka ikinen ilta. Mutta eipä siinä, ylös oli noustava kun isomman tytön kello oli jo herättäny kolmesti eikä elonmerkkejä kuulunu. Pikainen imetys, sängystä ylös ja pesukone laulamaan, vielä kun aamupäivisin on virtaa laittaa ne narulle. Isommalle tytölle jugurttia lautaselle, ja hopi hopi kouluun sieltä. Hetken ehdin kävästä miehen päällä rötköttämässä ilman paitaa, kun se on aina siitä niin tykännyt. Alaston mies mun sängyssä, vielä yöunesta lämmin. Mietin kuitenki, miten kauan siitä olikaan kun se oikeasti oli vaatinu multa aamuhalausta ilman paitaa. Liian kauan. Joskus ennen raskautta kai. Ja ennen sairautta. Mutta takaisin arkeen: olin sittenki laittanu sen väärän aluspaidan tytölle valmiiseen vaatepinoon, ja siitä oli vielä väännettävä tovi ennenku pääsi ovesta ulos ja koulutielle.

Siinäpä se aamu oli. Tällä kertaa olin hoitanu vauvan ennätysajassa. Pesut, vaipat, vitamiinit, syötöt ja vaatteet. Ja kylppäriinkin oli tullut vaativa hiljaisuus; pesukone odotti tyhjentäjäänsä. Olin syönyt aamupalan ja saanu ihanan kamalat kotivaatteet päälleni. Tunnissa tämä kaikki. Mustahan vois tulla vaikka joku tehotäti johonkin lastenohjelmaan. Surkuhupaisana sisältä rikkinäisenä, mutta näennäisesti edelleen tehokkaana arjen kaikkivoipana pyörittäjänä. Nojoo. Vois kai asiat huonomminkin olla. Eipä vaivuta liikaan synkkyyteen.