Viime päivinä on ollut vapaampaa hengittää. Aika ihana tunne. Vaikkakin väsymys on välillä aikamoista vauvan takia. On tehnyt hampaita ja ollut nuhaa. Selvästi kipeä ressukka. Ja se jo konttaa ja nousee seisomaan tukea vasten. On se hurjaa menoa. Se niistä rauhallisista kahvihetkistä sitten ;) Tämä on nyt tätä perässäjuoksemisen aikaa. Ihan mahtavaa, että vauva osaa jo niin monenlaista, tapailee sanoja ja seurustelee pöydässä siinä missä isommatkin. Ja pitää kyllä puolensa jos jostain ei pidä - ja äänekkäästi. Kasvaa koko ajan lujemmin tähän perheeseen kiinni.

Mies on ollut voimaton varmaankin sytokuurin vuoksi, ja kotityöt ovat päässeet kasautumaan. Ulkopuoliselle avulle ja omalle ajalle on edelleen tarvetta, ja sitä järjestyykin viikoittain. On ollut ihana huomata, miten välit joihinkin sukulaisiin ja ystäviin ovat tiivistyneet, ja että apua on niin helposti saatavilla. Meillä on nykyään monia "arkienkeleitä" ympärillä. Iso siunaus.

Lääkärissä saadut tiedot antoivat sellaisen olon, ettei ole tarvetta jatkuvasti ajatella kuolemaa ja yksin jäämistä ja muuta synkkää. Ei tarvitse varautua ja varmistella. On herännyt jopa ajatuksia, jospa tämä tauti sittenkin olisi voitettavissa. Joka tapauksessa toivo pääsi tarttumaan takinliepeeseen. Nyt tuntuu siltä, että takki painaa jo enemmän kuin viikko sitten, ja turvallisella tavalla, kun toivoa on tullut lisää. Eikä pelkästään toivoa, vaan voimaa ja elämänhalua, iloa ja valoa.

En tiedä, osaanko elää rauhassa tässä hetkessä nyt siksi, että tiedän mikä miehen tilanne on. Kuvat on vasta nähty ja ollaan ajantasalla. Mutta nyt on joka tapauksessa ihan hyvä olla. Pyykkejä ripustaessa ajattelen lähinnä pyykkien ripustamista, ruokaa tehdessä ajattelen ruokaa ja sitä rataa. Ajatus ei läheskään niin usein karkaile miehen sairauteen kuin aiemmin, eikä vatsasta kouraise jos se tulee mieleen. Pystyn ajattelemaan tulevaisuutta, johon sisältyy myös mies, enkä näe olevani yksin lasten kanssa. Näin on helpompaa ajatella, vaikka tiedostan sen että syövän kanssa eläminen on yhtä arpapeliä. Koskaan ei tiedä, miten kauan rauhallista vaihetta kestää.

Tuntuu, että on tämä kaikki silti melko uutta, kun vasta vuosi ollaan syövän kanssa eletty. Nyt kun kelailen vuotta taaksepäin ymmärrän, että kaikki se negatiivinen ajattelu on johtunut pelosta, eikä sitä olisi voitu välttää. Mieli on tapellut ikäviä ja pelottavia asioita vastaan, ja onhan se ymmärrettävää. Isot kortit on nyt lyöty pöytään.

Hitaasti oon uskaltautunut sanomaan miehellekin ääneen asioita. Että rakastan sitä, pelkään sen menettämistä ja kaikkea mitä meillä voi olla edessä. Viime syksynä vielä panttasin sisälläni paljon, koska en ollut varma miten mies ottaisi asiat vastaan. En uskaltanut puhua sairaudesta ja kuolemasta, en uskaltanut suuttua ja raivota, koska pelkäsin miehen saavan kohtauksen. Pelkäsin jopa, että se läppä, josta kasvain leikattiin, räjähtäisi auki jos suututtaisin miehen! Näin toimii rationaalisen ihmisen mieli! Mutta pikkuhiljaa terapian ja läheisten avulla kynnys ajatusten ulostuomiseen miehelle on madaltunut. Puhumalla oon oppinut puhumaan enemmän. Näytän tunteita ja puhun niistä ihan liian vähän, vaikka ne nimenomaan tekee meistä ihmisiä. Jännä, että se on niin vaikeeta.

Musiikkikin on ollut kaikkeen apuna, niinkuin se on aina ollut, mutta nyt vielä konkreettisemmin. Ylipäätään taiteella on ollut aina mun elämässä merkittävä tehtävä, mutta se hukkuu välillä kaikkeen arkiseen. Esimerkiksi lapsen hoitaminen on konkreettisia tekoja: vaipanvaihtoa, syöttämistä, ruuanlaittoa, siivoamista, pyykkäämistä, pukemista, nenänniistämistä, kylvetystä... Mutta toisaalta lapsenhoitoon liittyy myös hoivaamista, joka on tavallaan aika luovaa ja syvällistäkin: lukemista, silittämistä, yhdessä tutkimista, opettamista, tuuditusta, laulamista... Kuitenkin lapsi tarvitsee konkreettisia tekoja varmaan yhtä paljon kuin tuota hoivaamista. Onko rakkaus ylipäätään molempia, tekoja ja tunteita? Lähimmäisenrakkaus, miehen ja naisen välinen rakkaus, rakkaus omaan lapseen. Sitoutumista toisen ihmisen vierellä kulkemiseen, tukemiseen, rohkeutta vaikeiden asioiden kohtaamiseen ja itsensä muuttamiseen. Menee pää sekaisin kun yrittää vääntää vaikeeta asiaa sanoiksi. Tulee mieleen John Mayerin biisi Love Is a Verb.

Mutta hitto soikoon millasta unta menin taas näkemään. Mies oli jostain syystä uudelleen sädetettävänä, ja joutui jäämään vuodeosastolle hoidon ajaksi. Minä lähdin reissuun tyttöjen kanssa, kun hoidon piti olla ihan rutiinihommia. Sitten en saanutkaan miestä enää puhelimen päästä kiinni, ja jossain vaiheessa sen puhelimeen vastasi sytostaattilääkäri. Selitti liian ylimalkaisesti, kierrellen ja kaarrellen, mutta kuitenkin niin että siitä pystyi päättelemään ettei paranemismahdollisuuksia ole. Ja että mies on nyt siinä tilassa, että etuhapen (!) ottaminen on vaikeutunut, johtuen kasvaimesta ja hoidoista. Mutta en saanut sanaa suustani, en tietoa siitä mikä tilanteen vakavuus on, enkä jutella miehen kanssa. Jäin ihan tyhjän päälle miettimään, kuoleeko mies nyt ja ehtisinkö edes paikalle jos lähtisin ajelemaan. Aamulla oli päällimmäisenä mielessä se ontto tunne, kun soitin miehen puhelimeen ja sieltä kuuluikin se tympeä naisääni, "the person you're calling cannot be reached". Mitä jos en saa enää ikinä yhteyttä mieheen, enkä voi kuulla sen ääntä? Mitä mulla on jäänyt sanomatta sille?

Pyörin pitkään sängyssä sekavana pitäen tilannetta todellisena. Mutta sitten tajusin, että tuollahan tuo mies nukkuu. Kaikki on hyvin <3